En ymmärrä miksi aina palaan Lehtolaisen kirjoihin.Varsinkin tässä "Kuparisydämessä" Maria Kallio saa minut ärtymään harvinaisen paljon.Ja toisaalta jollain tapaa samaistun Marian tuntoihin paluustaan lapsuuden- ja nuoruudenmaisemiin Arpikylään.Itselläni on samanlainen ristiriitainen tunne omasta kotikirkonkylästäni ja nuoruus meni suunnitellessa pois pääsyä.

Tässä kirjassa perehdytään Marian menneisyyteen ja perheeseen.Sitä olen Marian henkilöhahmossa aina kummastellut miten omasta mielestään niin ROHKEA ja ERILLAINEN nainen on kuitenkin niin epävarma ja outo.Hän haluaa olla yksi pojista ( soittaa bassoa punkbändissä, pelaa futista) ja silti korostaa kaikenaikaa sitä että on NAINEN ja haistaa kaikista ristiriidoissa pelkästään halun alistaa naista.Jos joku kyseenalaistaa hänen ammattitaitoaan, johtuu se vain siitä, että hän on nainen ei siitä, että IHMINEN Maria Kallio on tyrinyt.Ja M.Kalliohan tyrii.Paljon.Oikeasti tulee mieleen ,jos nimismies olisi noin epävarma ja heikko työssään ,saisi potkut nopeammin kun sanoo "feminismi".Ja minusta on myös outoa tasa-arvoajattelua, että halveksitaan naisten juttuja ja arvostetaan niitä asioita mitä miehet tekee.Eikö se ole pahinta sovinismia mihin naisetkin sortuu? Sitä, että ylenkatsotaan oman sukupuolensa yleisempia kiinnostuksen kohteita ja mielistellään miehisiä arvoja? Eikä kai ole tasa-arvon tarkoitus se, että naiset muuttuu miehiksi?Vanha hokema kävisi tässäkin mies-nais kysymyksessä : erillaisia mutta samanarvoisia.

No joo. Kirjaan palatakseni..juonirakenne on melkoisen heikko kehitelmä vanhoja ihastuksia, aikuisuuden rakkausseikkailuja sekä kunnallispolitiikkaa.Ja suoraan sanoen murhien motiivi on ihan älytön.Muuten kerronta on sujuvaa ja raikasta jos itsestäänselvyyksien hokemisen ei anna häiritä.Suosittelen junamatkalukemistoksi.